Vähemmän romanttisen tarinaversion mukkaan Mestauskalliolla lahattiin aikonaan semmosia sairaita elläimiä, joitten lihosta eijjollu ihimisten sapuskaksi.

Sitte kerrotaan vielä kolomaski perimätieto Mestauskallion nimestä. Joku naispolone poltettiin sielä roviolla rankasuna noituuven harijottamisesta. Ku sei päässy siunattuun maahan leppäämään, nii se rupes kummittelleen. Vieläki myrskysinä ja pimijöinä öinä saattaa Mestauskalliolla kamareitten ovet aukeilla, ku naishahamo kaahistellee talloisa ja hajeskellee rauhaa sielulle.

Katinhännän kummajaiset

Katinhännäsä oli yhtenä satteisena yönä syysmarkkinoitten jäläkeen nähty hirviän pitkä, mörkkiin viittaan pukkeutunu muija kurkkimasa akkunoista sissään. Näytti niinku sois välillä venyny, pääki ylti yläruutun tasalle. Sitte se taas lyheni ja häippäsi johonki.

Haamu haakuroi vaa Katinhännäsä, josa oli kelemiämpi valastus ku uuvesa kaupungisa. Monet asukkaat vanno, että noli nähäny kummitusakan. Jokku tälläs akkunoihin rullakartiinit. Sikiät ei tohtinu mennä iltasin iliman mörönsyöttiä pihan perälle makkiin. Koirakki volisi omituisesti.

Fiskaali oli antanu kaupungin vahtimiehille tiukan oortelin kytätä hiipparia. Yhtenä synkkänä iltana kavulle kertyny porukka yhtäkkiä honas, että joku hahamo luikahti talojen välistä ränsolasta ja pinko kauhiaa kyytiä Sovion plaanaan ja hävis sinne.

Kerran sitte asukkaat luuli, että noli saanu häirikön pinhuusiin pihan nurkkaan, mutta paikalta löyty vaan musta kaapu ja akan naamio seipään nokkaan kötöstettynä.

Vuojesta toiseen oli Katinhännäsä liikkeellä sitkiä huhu. Sen mukkaan aamuhämärisä yöjalasa tai ilimanaikusisa riekkujaisisa luuhanneet kuuli aina yhen asumattoman talon kohalla kumian äänen, joka kyseli: "Misä om mun jalaka?" Pitkään kaikki piti asiaa pilana, mutta ajan olloon monet rupes kammuaan talua.

Vihovviimen jokku retevät rämäpäät päätti ottaa asiasta selevää. Ku huoneenalustaa tongittiin, löyty sekalaisen roinan alta puoleksi maahan hautautunu puujalaka, jokkoli kuulunu sovasa haavottunneelle miehelle. Öinen kyselijä vaikeni, ku puujalaka saatettiin hauvan leppoon.

Friemanin talua, elikkä sitä pytinkiä, josta päivähoitobyroo muutti Rautatalloon, vartijoi vielä nykyjäänki ystävällinen harmaa tätyskä. Friemanin rouva oli elläisään toivonu, että se kulijetettaan hautaan havvuilla peitettyä tietä myöten niinku siihen aikaan ruukattiin tehä. Jostaki syystä havut unohtu. Sen takia tätirukka kuikuilee talosa vieläki ja aukoilee ovia illavvilakasa.

Tarinat elävät vanhassa Raahessa

Rauhattomat rakastavaiset

Aataminaikusesa Soveliuksen pytingisä, joka töröttää Myhrbergin puiston laijasa, voi nähä yön kähämäsä vieläki, ku rikas vanahapoika Johan Sovelius vahtaa kynttilä käjesä akkunasta kavun yli Freitagille. Sielä kortteeras sen kussiini ja morsmaikku Catharina, jonka sois halunnu viijä papin aamenille mutta ku sei saanu naimaluppaa vaikka monneen kertaan ano eri kunkkuilta.

Ruottin kuningas Kustaa IV Aadolf kävi Raahesa kylläilemäsä vuonna 1802 ja kortteeras Soveliuksella. Patruuni oli levväyttäny kavulle ja kartanolle pakan sinistä verkaa, jota pitkin kunkku sai sipsutella. Johan oli syöttäny vieraalle jos jonkulaiset herkut ja oikeen dukkaattisoppaa jäläkkäriksi. Muttei tuo ryötti sittekään heltyny lupalappua kuittaamaan. Siittä pittäin hellupari o mollottanu toisiaan haikiana akkunasta akkunaan kavun yli.

Kyllä se Johan hortoilee sielä talosa vieläki ja rymmyyttellee kaappien ovia päntiönnään. Kysykää vaikka Turusen Eijalta, jos että muuten usko!

Homppa-Pekka yritti kummitella

Petter Anton Holmqvist oli vanahapoika, joka kuolivvuoteella testamenttas talonsa ja koko maallisen mammonasa lastenkotia varten. Terveinä päivinä Petter oli sylykeny ja kironnu pappille päin naamaa, ku soli menny setvimään sielun asijoita.

Ku Petter sitte kuoli, nii akkunat ja seinät tärähteli. Kerrotaan, että maalarimestari vielä kuoleman jäläkeen kävi syynäämäsä talua. Polton muori oli sen nähäny ja kuullu, ku ukko turkit päällä ja naulakantaset nahkakalossit jalasa oli karskutellu katua pitkin.

Muori oli iskeny jalakansa kattuun ja karijassu: "Mitä kuolleella on elävien kans tekemistä? Mee sinne, mistoot tullukki ja anna eläville rauha!" Tämä tapahtu uuvenvuojen yönä ja heti päivällä pijettiin lastenkojisa rukkoushetki eikä ukkeli oo sen koommin kuuhaillu lastenkojin liepeillä. Lastenkojin talosa Palokunnankavun ja Koulukavun kulumasa kortteeras Raahelaisen toimituski vuosikauvet.

Taskun majan haltija

Kalastajat on käyttäny Taskun saaren kalamajoja majapakkona iänkaiken. Kalamajasa piti aina olla valamiina kuivia puita, tulitikkuja ja suoloja yöpyjiä varten. Jokkainen huolehti lähtiisään, että kaikki oli samalla lailla seuraaville tulijoille.

Taskun majan haltija oli tuttu kamraati kalastajille. Se saatto herätellä yöpyjiä nykäsemällä jalasta tai millon mistäki. Kerrankin syksymyöhällä yks porukka oli lämmittäny majan ja ruvennu rauhasa yöpuulle, ku ne heräs aamupuoleen yötä siihen, että majan ovi tempastiin auki. Ku ne meni vettään ovia kiinni, nii ne näki, että yöllä oli noussu tormi. Kiireen kyytiä hääty lähtiä pelastaan verkkoja. Sillä kertaa majan haltija oli hättyyttäny kalastajat pelastushommiin.

Yhet etelän kalamiehet se haltija oli häätäny pois Taskusta. Kalastajat oli raahannu evväät ja makkuukset saareen ja aatelleet yöpyä sielä. Ku noli saanu tulet majan pessään ja ootteli kahavin kiehumista, nii ovi tempastiin auki. Miehet nykäs oven kiinni. Mutta kohta se taas nykästiin auki nii vihasesti, että tuhkat pesäsä pölähti ja valakia sammu. Samasa lennähti eväsväsky ovesta ulos ja makkuuvaatteet kans. Sillo ei auttanu muu lähtiä yön selekään pois saarelta.

Miehet selevitti jälestäpäin, että saaren eteläpääsä korkeimmalla kohalla istua nökötti pitkäkaulanen musta merimehto ja levitteli siipijään. Haltija oli muuttanu ihtesä semmoseksi sillä kertaa.

Lapaluovon kaunis Gunilla

Lapaluovosa o vieläki yks komia huvila, josa kerrattain kortteeras opettaja Verneri Liinamaa. Siinä talosa pijettiin aikonaan Antti Wihurin ja Jenny Mäkelinin kihilajaiset joskus 1900-luvun alakupuolella.

Tarinan mukkaan talosa oli kortteerannu joskus 1800-luvun loppupuolella merikapteeni ja sen kaunis Gunilla-tytär. Likka oli heittäytyny yläparvekkeelta kartanolle ja kuollu ku sen ei annettu mennä naimisiin ulukolaisen sjömannin kans. Ku Gunilla ei päässy siunattuun maahan leppäämään, nii se alako kummittelleen.

Monet väittää nähäneensä, että Gunilla hortoilee talosa vieläki. Kerranki ku Villeenit asu hyyryläisinä huvilasa, nii Villeeni oli peilistä nähäny, että Gunilla tullee huoneeseen. Soli ampunu sitä. Luoti osu ovipieleen ja siinä se o vieläki.

Kerran erräänä kesäiltana yks lapaluotolainen oli oikassu huvilan pihan poikki ja honannu yhtäkkiä, että pääoven eesä seiso kansallispukunen nainen. Äkkiä nainen häipy johonki. Vähän ajan päästä se seiso talon sisällä akkunan eesä ja silloli päällä musta puku. Talosa ei sillon asunu kettään.

Kerran huvilasa yöpy armeijan koirien kouluttaja koiran kans. Keskellä yötä koira alako muriseen ja syöksy portaille ja jäi siihen tököttään. Siinä se vapisi eikä mikkään käsky saanu sitä liikahtammaan.

Kerran yks puutavarapuulaakin tirehtööri yritti asua huvilan yläkerrasa. Yhtenä iltana sen huoneeseen tuli kaunis nainen tyrkyttimen kans. Ku se käveli huoneen poikki ja sujahti sulijetun oven läpi, nii tirehtööri soitti taksin ja tormuutti hotelliin yöksi.

Matkailuoppaat päätti kerrattain orkaniseerata yhistyksen oplikatoorisen syyskokkouksen Gunillan huvilasa, ku moltiin kuultu senki seittemällaista stooria Gunillasta. Alakuilta vilahti ihan lepposasti: ryystettiin pöönävelliä, nuijittiin pöytään passeleita päätöksiä ja päläpätettiin jonnijjoutavia.

Keskiyöllä Gunilla sai hepulin ja alako kolluutella yläkerrasa. Sitte rupes sähkövalot väläkkyyn. Ne sammu melekeen kokonaan ja rävähti taas palamaan kirkkaasti. Ei auttanu muu ku sammuttaa lamput ja sytyttää kynttilät.

Sielä sitä sitte palaveerattiin sivu puolen yön silimät ymmyrkäisinä ja kusi sukasa. Jokkainen tarras jakkarasta kiinni, ku joku oli kuullu joltaki, että Gunilla saattaa nykästä istumen ahterin alta ihan äkkiarvaamatta.

Lähteet: Samuli Paulaharju: Wanha Raahe, Anne Helaakoski: juttu Kalevassa 19.10.2002, Komppakujalta Katinhäntään, Eero Permi: Suomen helemi, Teuvo Virtanen: Yleissuomalainen Lapaluoto

Juttu on julkaistu Raahelaisessa 28.3.2005.

Kirsti Vähäkangas

Takaisin sivulle Räntätty raaheksi