Janne, se meijän pahanampohojimmainen, heisteli viime vuonna Lontoosa paarimikkona. Tottakai meijänki iskän kans hääty änkäytyä sinne siunaileen suuren metropolin meininkiä, ku oli opas omasta takkaa. Tuumattiin, ettei tämmöstä tillaisuutta taijja hetikohta kolahtaa kohalle. Viirasimma seikkailurikkaan juhannuksen Sohon öisesä ihimisvilinäsä.

Jani, se meijän esikoinen, oli päätyny samallaisiin aatoksiin avovaimosa kans. Ne säntäs vallottaan rittien pääkaapunkia elokuusa. Minä tietenki hermoilin ihteni kipijäksi, ku kuvittelin mitä kaikkia kaks vilikasta velikultaa voi saaha aikaan. Kaatavat vielä kulijaillessaan Nelsonin patsaan tai jotaki muuta järijetöntä. Eikä Lontoo oo ennää sej jäläkeen entisesä.

Onneksi sentään lähti tuo Kukkis völijyyn. Se vaikuttaa tolokulta tytöltä. Hyvähermonenki sen häätyy olla, ku ov vuosikauvet asunu esikoisen kans samasa kortteerisa vissillä puhheella. Kuutijoin, että jos se pitäs jonkulaista jöötä retkellä.

Puhalsin syvvvääki syvemmän helepotuksen hönkäyksen, ku sain viestin, että nuori pari oli laskeutu Oulun lentokentälle ja reissu oli sujunu iliman kommervenkkejä. Elämä kahen eläväisen poikaviikarin äitinä on ollu semmosta vuoristorattaa, ettei oo ikkään tienny, mitä mutkan takkaa pläjähtää päin pläsiä. Oishan se pitäny aanailla, ettei tämäkään revohka klaaraannu iliman ylläriä.

Nuorten Lontoon seikkailusta oli kulunu joku viikko, ku ne tuli valokuvien kans käymään. Siinä kaikesa rauhasa istuttiin olohuoneen seslongilla ja vertailtiin kokemuksia ja valokuvia. Big Ben, the Houses of Parliament, Tower Bridge, the London Eye, Westminster Abbey. Ja sitte Lontoon suomalainen merimieskirkko!

- Mitä tämä tarkottaa? Iskä tuijotti yhtä kuvvaa silimät suittirrenkaina. Siinoli nämä meijän nuoret polovillaan papin eesä.

- Me mentiin naimisiin, sanua pässäytti esikoinen iha ölövinä. Niinku ois sanonu, että ostimpa tuosa litran maitua.

- Ihanko oikiasti? Mun hääty vielä varmistaa, että olin kässänny asian oikeen. Pakko oli uskua, ku oli sormukset kummallaki. Ja yhestä suusta vakkuuttivat, että totta on.

Minusta oli tullu viralline anoppi kertaryssäyksellä ja ikimuistosella tavalla. Ja iskästä oli tullu appiukko. Vaude! Moltiin saatu uus yhteiskunnallinen asema. Oli siinä ylläriä kerrakseen. Nuoret oli pitäny kaikki sukulaiset ja tuttavat täyvellisesä uutispimennosa. Ei olleet ees Jannelle Lontooseen ilimeeranneet etukätteen. Poikaparka joutu tojistajaksi ihan kylymiltään.

Ei mekkään Veijon kans häitä pijetty. Papin aamenilla käytiin tojistajien läsnäollesa. Hunteerattiin sillon, että mitä tuota kaks köyhää hassaa vähiä rahoja moiseen turhuuteen. Kevväällä tuli 30 vuotta täyteen yhteistä taivalta. Esikoisen tempaus sai täyvellisen hyväksynnän. Ompahan mielenkiintonen stoori kerrottavana lapsenlapsille. Sitte joskus.

Ku oli toinnuttu alakuhäkellyksestä ja ku oli päästy hyvien uutisten makkuun, nii ei menny ku kaks sekuntia, että alettiin tinkaan ilimotusta siittä, millon me päästään isovanahemmiksi. - Ei oo Kukkis siunatusa tilasa, esikoinen vakkuutteli. Ei muuta ku jäitä hattuun.

- Poika teki vanahanaikaset, kommentoi yks työkaveri, ku selevitin asiaa tohkeisani. - No ku mennee naimisiin eikä oo perillisestä tietuakkaan, tarkensi työkaveri lausuntua. Olin nimittäin puonnu kärryiltä enkä ollu ollenkaan kuusalla, mistä ihimeen vanahanaikasesta oli kyse.

Mummukuume on ollu ristinä vuositolokulla. Melekeen kaikki työkaverit ja naapurit om mummuja ja pappoja. Ykski työkaveri, jokkon kymmenkunta vuotta nuorempi, ojjo kaksinkertanen mummu.

Tammikuun paukkupakkasilla nuori pari vihovviimen ilimotti, että kesällä passais oottaa ilosta perhetapahtummaa. Aatella, että meistä tullee mummu ja pappa! Kaippa se ov vanahuus tullu, ku aatokset siirty vuosikymmenten takasiin tapahtummiin.

Sillon oli helemikuu, ku meijjän esikoinen päätti syntyä tähän matoseen maalimaan. Raahen väkiluku lissäänty semmosella metelillä, että koko lasareetti varmasti kuuli huuvon.

- Minnoon nys syntyny, kiliju esikoinen täyttä kurkkua. Ja sai täyvet kymmenen pistettä. Pittuus 53,5 senttiä. Paino 4,760 kilua. Ja imuteho aivan älytön! Ei meikäläisen maijjontuotanto piisannu alakuunkaan. Onneksi kaupasta löyty apua ruokahuoltoon.

Ensimmäinen mukula on maaliman suurin ihime. Kaikki mitä se tekkee, on uutta ja ihimeellistä. Koko suku taivastellee, ku se oppii kääntyyn mahalleen. Ja ensimmäinen hammas on etusivun juttu. Ja aatella, että se poika ampasee jo opintielle! Kyllä se tuo aika kulluu nopiasti, joko se poika suoriutu sotaväjestä? Apua! Vuojet hurahteli pikakellauksella mummun mielesä.

Poika tuli.

Siinä se nyt tuhisee viltin mutkasa uus ihiminen. Yhtä etevä on ku isäsä. Parkuu ja immee. Ja jos issääsä vähhääkään tullee, on miniällä eesä tapahtumarikas elämä terhakan tenavan äitinä. Ja meillä Veijon kans mummuna ja pappana.

Näin joulun alla huomaa ajan kulun selevemmin ku muullon. Täsä sitä vaa kahestaan nökötettään mökisä. Sillon ku pojat oli pahasia, oli joulusa jotaki oottamista. Tuli joulupukki. Aukastiin paketteja. Jännitystä värreili ilimasa...

Julkaistu Raahen Joululehdessä vuonna 2003.
 

Monemmoista pestiä merkonoomin papereilla
Vähäkangas Sukuseura
Röökynä ryykää hantuukia

Kirsti Vähäkangas

Takaisin sivulle Räntätty raaheksi