Elettiin vuotta 1971. Oli syyskuun 13. päivä ja kaatosaje. Seisua törötin kasitien varresa Kultalanperän linija-autopysäkillä kapsäkin kans. Olin lähösä Lontooseen piikomaan, au pairiksi niinku hienommasti sanotaan. Ensin junalla Helsinkiin, sitte taksilla lentokentälle ja lentokonneella Lontooseen.

Syystä, jota en jaksa ennää muistaa, olin saanu Porvarikoulusta kielistipentin, josa oli ehtona vähintään kolomen kuukauven oleskelu englannin kielisesä maasa. Stipentirahalla sain ostettua eestakasen lentolipun Helsinki-Lontoo-Helsinki.

Ennen tätä reissua olin matkustanu muutaman kerran junalla. Mutta lentokonetta en ollu ikkää etes nähäny läheltä.

Matkan teko suju kuitenki hyvin ja kone laskeutu Heathrowin lentokentälle iliman kommelluksia. Aluksi luulin, että olin tullu väärään maahan, ku joka puolella näky vaikka minkä rotusia ihimisiä. Isäntäperhe oli kentällä vastasa ja löysi minut valokuvan perusteella.

Perhe oli juutalainen ja herra oli alakujaan Belgiasta. Se oli pajennu pikku poikana Hitlerin vainoja Englantiin ja jääny sinne. Työsuhteeni aikana kuulin monta juttua tämän perheen vaiheista historian myllerryksisä. Perheellä asu sukulaisia Israelisa ja sinne ne meni jouluksi sinäki vuonna.

Perhe näytti ökyrikkaalta meikäläisen silimin kahtottuna. Kaks autua. Iso omakotitalo. Astianpesukone, joka oli 1970-luvulla tojellinen harvinaisuus ainaki Piehingisä. Ihte en ollu moista vekotinta koskaan ees nähäny, saati sitte käyttäny. Lapsia oli kaks. Poika oli kymmenen vanaha ja tyttö viis vuotias. Lapset oli tottunu vaikka minkä maalaisiin au paireihin. Aikasempi oli ollu japanilainen. Naapurin au pairi oli Filippiineiltä. Poika kävi kallista yksityiskoulua. Lapsilla kävi lisäksi kotiopettajia, heprean opettaja pojalla ja tytöllä pianon soiton opettaja. Tyttö kävi muutaman tunnin päiväsä josaki kinter gardenisa ja pyhäsin heprean tunneilla synakookan pyhäkoulusa.

Kerran rouva mainihti, ettei Lontoosa koskaan saja lunta. Yhtenä vuonna oli kuitenki satanu ja se oli ollu katastrofi. Herra ei ollu menny töihin, eikä poika kouluun. Eikä kukkaan ollu uskaltanu mennä ulos, paitsi au pairi, joka oli ollu suomalainen. Ja rouva sanoki, että jos tänäki talavena sattaa lunta, niin minun pittää mennä kauppaan. Mutta lunta ei satanu eikä tarttenu tehä yhtään kauppareissua.

Minun tehtävänä oli siivota, pestä pyykkiä, vahtia lapsia ja ylleensäkki tehä kaikki se, mikä rouvasta tuntu ikävältä. Se oli kotirouva ja harrasti kaikenlaista mukavaa niinku ostoksilla käyntiä ja erilaisia kursseja. Rouva tykkäs ite keittää, mutta minun piti kuoria potut ja nyppiä kanat puhtaiksi ja muuta semmosta.

Yritin ellää maasa maan tavalla ja vähitellen opin päivittäisen arpeetin ihan takitilleen. Englantilaisesa keittiösä ei oo kuivauskaappia eikä astioita viruteta. Joskus ku rouva joutu pesseen jonku kipon käsin, niin sieltä pesuveestä se vaan otti sen astian ja kuivas hantuukilla ja laitto kaappiin. Kyllä se kerran ihimetteli ääneen, että miksi kaikki suomalaiset tytöt viruttaa astioita.

Rouva oli viisas ihimine ja anto mulle tiukan määräyksen, että ensimmäisenä vappaana iltapäivänä oli mentävä käymään suomalaisesa merimieskirkosa, joka on Thames- joen eteläpuolella. Lähin maanallaisen (underground) asema on Rotherhithe. Tämä mun pestipaikka oli Pohojos-Lontoosa lähellä Golders Green-asemaa.

Mulla ei ollu pahasintakaan käsitystä, mikä on maanallainen. Rouva kyllä selevitti monneen kertaan. Ja sano, että kaikki sen on oppinu, kyllä sinäki opit.

Märy kurkusa menin asemalle ja ostin piletin. Puristin underground-karttaa kourasa rystyset valakiana. Polovet tutisi, ku tepastelin maan alle. Sielä seison avuttomana ja kahton ku junia tuli ja meni ja ihimisiä lappas sissään ja ulos. Enkä ymmärtäny, mihin junnaan pitäs hypätä.

Sitte rohkasin aran luontoni ja menin yhen ystävälliseltä näyttävän tätyskän tykö ja sanon, mihin pitäs päästä ja sain hyviä neuvoja. Tätä rattaa pääsin asemalta toiselle. Vaihon junnaa. Ja taas kyselin ja pääsin seuraavaan solomukohtaan. Ja lopulta perille. Sillon rupesin uskoon, että seleviän tästä vuojesta ainakin hengisä, jos ei muuta.

Kirkolla tuntu helepolta, ku sai puhua suomia jatkuvan englannin mongertamisen jäläkeen. Sielä sai juuva oikiaa kahavia pullan kans. Perheessä juottivat murukahavia ja syöttivät jotaki piskettejä. Ite kittasivat teetä.

Kirkosta tuli mulle tärkiä paikka. Ku ei tienny, mitä ois teheny ja mihin ois menny, niin tiesi, että kirkolle voi aina mennä. Sielä tapasi muitaki au pairiksi tulleita tyttöjä, joista tuli hyviä kavereita ja joitten kans vappaapäivinä pööpöiltiin ympäri Lontoota, pällisteltiin patsaita ja muita nähtävyyksiä ja kierrettiin museot ja kahteltiin Madame Tussaudin vahakapinetit ja elokuvat ja muut merkilliset paikat.

Kyllä tämä maapallo on pieni paikka! Ku yks kerta istuin kirkon kuppilasa juomasa kahavia, niin joku koputti olokapäälle ja kysy, että onko se Mannisen Kirsti? Mitä sinä täälä teet? Kysyjä oli Lars Niklas von Bruun-Riegels, joka oli ollu samalla luokalla oppikoulusa ja karannu merille ja jääny sille tiellee.

Joulun ajaksi minut laitettiin asumaan yhteen naapuriin, ku tämä oma perhe oli Israelisa. Muuten joulu oli palijo samanlainen ku meillä, mutta erona oli se kalakkuna. Kokonainen iso lintu paistettiin uunisa ja täytettiin riisillä ja rusinoilla. Jäläkiruvaksi tarijottiin kahavit ja kakku, joka oli ensin poltettu ilimiliekeisä.

Oikiaan joulun tunnelmaan pääsi merimieskirkosa. Sielä lautettiin oikijoita suomalaisia joululauluja ja veisattiin virsiä. Oli tortut ja piparit ja sielä sai semmostaki herkkua ku ruisleipää. Sitä oli kyllä monta kertaa ikävä.

Vuosi vilahti vikkelään. Valittamista ei ollu puolin eikä toisin. Sain hyvän kohtelun, ku tein työt tunnollisesti. Pois lähtiisä sain kiitosta esimerkiksi siittä, että herran paijan kaulukset oli ollu puhtaampia ku koskaan. Eikä ihime, olin jynssänny niitä kynsiharijan kans.

Piikomisreissun jäläkeen palasin Raaheen. Täältä löyty työtä ja elämänkumppani. Veijon kans käytiin papin aamenilla kevväällä 1973. Siihen aikaan ei ollu tapana asua susiparina. Yksistä tuumin saatiin aikaseksi kaks poikaa, jokka on joka suhteesa maaliman parraat pojat, ainaki jos meiltä kysytään. Niinpä mulla onki ihan selevät urasuunnitelmat kummallekki. Esikoisesta tullee tietokoneinsinööri ja optiomilijönääri. Ja kuopuksesta maaliman kuulu rokkistara.

Näin meijän kesken voi tunnustaa, että kahen vilikkaan poikalapsen äitinä oon monasti ollu katteellinen pinkojen ja hilijasten tyttöjen äiteille. Niitten ku ei oo tarttenu käyvä opettajien puhutteluisa eikä maksaa särettyjä ikkunoita tai kopiokonneita.

Sitä oon joskus hunteerannu, että oliko siittä Lontoon keikasta mittää hyötyä. Eipä kai. Mutta lieneekö tuosta ollu palijo haittaakaa. Elämä on samanlaista jokapäiväsen leivän peräsä juoksemista sielä ja täälä. Ja ihimiset on ihan samanlaisia. Enkä oo koskaan kaivannu suurkaupungin hulinoita ja mahotonta ihimisvilinää.

Joulu on hilijentymisen aikaa ja sillon on hyvä laittaa asiat oikiaan tärkeysjärijestyksee ainaki omasa pääsä, jos ei muuten.

Kaamos kaikkosi Lontoon sumusa

Juttu on julkaistu Raahen Joulu-lehdessä vuonna 2002.

Kirsti Vähäkangas

Takaisin sivulle Räntätty raaheksi