Raahelaiset joutuivat odottelemaan vuosisadan vaihtumista ennenkuin oikeat "elävät kuvat" saapuivat Raaheen. Raahen tienoon historia -teos mainitsee, että vuoden 1908 toukokuussa oli Raahen kaupunginvaltuustossa käsiteltävänä Robert Roihun ja Jussi Oksasen anomus saada vapautus kaupungille maksettavasta verosta, kun he esittäisivät paikkakunnalla "eläviä kuvia". Koska kyseessä oli koko kansalle tarkoitettu kulttuuritapahtuma, valtuusto suostui pyyntöön.

Huvimylly pyörähti käyntiin

Liikemies Kalle Siponen perusti elokuvateatterin Raaheen vuonna 1923. Teatteri sai nimekseen Huvimylly, koska näytännöt olivat iloisia ja kauan odotettuja tapahtumia. Raahelaiset olivat ylpeitä teatterista, sillä kaupunkilaisten mielestä näin isossa kaupungissa oli pakko olla elokuvateatteri. Se aloitti toimintansa Roihun vuokratiloissa, (Kauppakatu 30) talossa, joka tuhoutui tulipalossa elokuussa 2005. Aluksi elokuvia näytettiin 120-paikkaisessa Huvimyllyssä kerran tai kaksi kertaa viikossa.

Elokuvat olivat mykkäkuvia ja elävä musiikki loi olennaisen osan näytösten tunnelmasta. Huvimyllyn yleisöä viihdytti soittotrio, johon kuului viulu, sello ja piano. Jänisräikällä saatiin aikaan yksittäisten laukausten ääniä.

Erityisesti elokuvateatteriksi suunnitellun Bio Huvimyllyn rakennustyöt aloitettiin vuonna 1936. Rakennus valmistui keväällä 1937. Se noudattelee malliltaan 1930-luvulla maaseudulle Kino-lehdessä suositeltua elokuvateatterityyppiä. Uuteen teatteriin tuli 289 istumapaikkaa. Nykyään teatterissa on tilaa 248 katsojalle.

Juha Koistinen otti Bio Huvimyllyn hoitoonsa kolmisen vuotta sitten (= vuonna 2004). Hän on viihtynyt erinomaisesti historiallisessa ympäristössä. Rakennus kaipaisi kipeästi peruskorjausta ja suunnitelmatkin ovat olemassa, ainoastaan rahoituksen kanssa on ongelmia. - Elokuvateatterin säilyminen ei ole itsestään selvyys, Koistinen painottaa. Alkuperäisasussaan säilynyt elokuvateatteri olisi peruskorjattuna nähtävyys.

Lapatossu ja muut sankarit

Toisen maailmansodan aikaan näytökset olivat aina täynnä ja lippuja varattiin ennakolta jopa omistajan kotoa. Sotien jälkeen yhdysvaltalainen elokuvatuotanto rynnisti markkinoille. Myös suomalainen elokuvatuotanto piristyi ja Huvimyllyssä näytettiin paljon kotimaisia kuvia kuten Kulkurin valssia, Niskavuori-sarjaa, Lapatossua ja Rykmentin murheenkryyniä. Tukkijoella-elokuva oli ohjelmistossa sekä kevät- että syysmarkkinoilla. Viidessä vuodessa kymmenen kertaa. Eiköhän siinä saanut Rättäristä tarpeekseen. Elokuvissa käytiin ahkerasti ja lippujono luikerteli ilta illan jälkeen ulko-ovelta kadunkulmaan saakka.

Pentti Pirhonen kertoo eräässä pakinassaan, kuinka hän pääsi elämänsä ensimmäiseen lapsilta kiellettyyn ensi-iltaan isänsä kanssa. Poika olisi tietenkin halunnut eturiviin, mutta isä vei aitioon, jossa oli vakiopaikka vanhalla eläinlääkärillä. Aition takana oli konehuone. Näytäntö ei koskaan alkanut, ei edes poliisin voimalla, ennenkuin eläinlääkäri oli paikallaan ja kopautti herraskepillä konehuoneen seinään.

Kerran sattui kiusallinen sähkökatko jännitysfilmin päätösvaiheessa, kun poliisi oli juuri saamaisillaan rosvon kiikkiin. Teatteri pimeni ja ihmiset kiroilivat. Teatterin omistaja saapui paikalle tyynen rauhallisesti kynttilä kädessä ja luki ohjelmalehtisestä loppuratkaisun. Yleisö poistui pimeään yöhön tyytyväisenä.

Pirkko Utriainen kertoo eräässä pakinassaan, että nuoriso saattoi käydä ihailemassa filmitähtien kuvia elokuvateatterin eteisessä. Aina ei ollut vara ostaa pilettiä, vaikka mieli olisi tehnyt. Ajankuluksi riitti sekin, että nuoret pasteerailivat Kauppakadulla ja seurasivat, keitä tuli elokuvista.

Ammattiylpeä koneenkäyttäjä

Raahelaisen elokuvateatterin historiaa ei voi kirjoittaa ilman, että jututtaa Tapio Kivistä. Hän toimi reilut kaksi vuosikymmentä Bio Huvimyllyn koneenkäyttäjänä.

Elettiin 1960-luvun alkuvuosia, kun Kivinen pääsi Pentti Sarkkilan oppiin tekemään 500 tunnin harjoitusjaksoa, jonka jälkeen oli mahdollista hakea koneenkäyttäjän koulutukseen Helsinkiin.

- Oppiminen aloitettiin lattiatasolta ihan kirjaimellisesti, Kivinen kertoo. Konehuoneen siisteys oli tärkeä ja niinpä oppilas saikin aloittaa uransa pölyjä pyyhkimällä. Sen jälkeen hän sai pikku hiljaa ruveta kelaamaan filmiä, puhdistamaan projektoria, opettelemaan filmien käsittelyä.

Harjoittelu sujui hyvin. Kivinen sai kutsun saapua kuukauden mittaiseen koulutukseen Helsinkiin. Teoriajakso sisälsi asiaa filmien käsittelystä sähkötekniikkaan. - Saimme tärkeää perustietoa alalta, Kivinen sanoo ja painottaa perusasioiden tärkeyttä. Teorian lisäksi oppilaat harjoittelivat useissa pääkaupungin teattereissa.

Loppukokeessa piti suullisen kuulustelun lisäksi selvitä käytännön työstä. Kokonainen filmi oli ajettava läpi onnistuneesti. Tuon ajan elokuvat tulivat peltilaatikoissa: elokuvassa oli viisi tai kuusi kelaa, jotka ajettiin kahdella koneella niin, ettei yleisö huomannut kelan vaihtumista.

- Yleisö tulee katsomaan elokuvaa eikä ihmisten tarvitse tietää, että elokuvanautinto tuotetaan teknisin välinein, koneenhoitajan ammatista ylpeä Kivinen painottaa.

Sarkkilan opettamat taidot ovat tallella. - Katkenneet filmit korjattiin liimaamalla, ei teipillä, Kivinen selvittää ja näyttää, miten homma hoidettiin oikeaoppisesti. Repaleisten filminpäiden korjaamisesta tuli vuosien saatossa rutiiniluontoinen toimenpide.

Tapio Kivinen kertoo luovuttaneensa koneenhoitajan lupakirjan ja käsikirjan museolle 1980-luvulla. Hän muistelee ammatiylpeyttä tuntien työtään Bio Huvimyllyssä. - Nykyään näkee myös "hällä väliä" -tyyliä. Joillekin riittää, että elokuva tulee valkokankaalle, Kivinen pahoittelee ammattitaidon taantumista, jota ei toki voi yleistää. Hän lisääkin, että nuorten koneenkäyttäjien joukossa on myös päteviä henkilöitä mutta siitä huolimatta filmit ajetaan nykymenolla käyttökelvottomiksi yhdessä vuodessa. Entisinä aikoina sama filmi kiersi teattereissa neljästä kuuteen vuoteen.

Kävijämäärä kasvussa

Bio Huvimyllyn eteisaulassa seisoo ylväänä elokuvaprojektori vuosimallia 1929. Juha Koistinen esittelee laitetta ylpeänä. - Kone on toimintakunnossa. Tätä mallia valmistettiin 15.000 kappaletta, hän kertoo.

Koistinen iloitsee siitä, että Bio Huvimyllyn kävijämäärä on kasvanut tasaisesti. Kun televisio uhkasi elokuvateattereita 1960-luvulla, niin tänä päivänä Internet on se pahin kilpailija. - Elokuvan katsominen teatterissa on intensiivinen ja kokonaisvaltainen tapahtuma. Kotona elokuvaan ei voi keskittyä samalla tavalla, Koistinen sanoo.

Bio Huvimylly toimii pienellä porukalla: Juha Koistinen vaimoineen sekä yksi palkattu henkilö. - Meillä käy mukavaa porukkaa, Koistinen kehuu raahelaista elokuvayleisöä muistuttaen samalla, että tämä kultturipalvelu säilyy kaupungissa vain, jos yleisöä käy riittävästi.

Bio Huvimylly on toiminut samassa kiinteistössä 70 vuotta ja tarjonnut kulttuurinautintoja raahelaisille.

Lähteet: fi.wikipedia.org, Raahen tienoon historia III, Raahen juttuja/Teuvo Virtanen v.1987, Komppakujalta Katinhäntään, Raahen Joulu -lehti v. 2003, haastattelut

Juttu on julkaistu Raahelaisessa 31.3.2007.
 

Elokuvatoiminta on siirretty pois rakennuksesta v. 2011.

Kirsti Vähäkangas

Takaisin sivulle Totta ja tarua Raahesta